Kaksin yksiössään

Kolmas.

2007-04-25T15:11:00.000+03:00

Mies kertoo sen itse. Ensin kierrellen, vaikeana; myöhemmin katuvana ja nöyränä.

Puolituntematon tyttö sammui hänen sänkyynsä jatkoilla. Aamuyöllä, umpihumalassa, kädet olivat alkaneet käydä. Lopulta kaikki oli käyty ja nähty. Herätessä alla on sotkuinen vuode, vieressä yhä puolituntematon tyttö.

Ja vaikken olisi välttämättä koskaan saanut tietää, hän kertoo.

Sanojen voimasta silmissä pimenee. En saa henkeä. En tiedä mitä ajatella. En jaksa puhua - ainakaan miehelle. En nyt. En tässä hetkessä. Kaikin voimin taistelen itseni ystävän kanssa lounaalle, ja turvallisessa seurassa annan patojen murtua. Sanat ovat silti yhä hukassa. Ruoka ei maistu ja mahaan sattuu.

Illalle sovittu kahvittelu tyttöjen kesken sai uuden luonteen. Täysin lamaantuneen työpäivän jälkeen pääsen tuulettamaan kehälle juuttunutta ajatustani. Jostain pimeyden keskeltä alkaa hiljalleen löytyä valoa - elämä kyllä vielä voittaa. Myöhemmin.

Illalla mies tulee käymään. Sateen kastelema, hiljainen mies odottaa sohvalla kun pääsen kotiin. Välttelen katsetta. Pidän etäisyyttä. En tiedä mitä sanoa! Sana kerrallaan alamme avata kaikkea tätä.
Miten?
Miksi?
.
.
.

Kaiken alla toivoin koko ajan, että hän ottaisi syliin ja kuiskaisi: "Me selvitään kyllä".

Suhteeseemme on tunkeuduttu. Paikkaani on kajottu. Vaikka pääsimmekin saman peiton alle, niin vie vielä pitkään ennenkuin olemme jälleen täysin kaksin.
Jommassa kummassa yksiössä.

Ikävä.

2007-04-03T16:34:00.000+03:00

Siitä on pian vuosi. Kun olimme kaksin yksiössämme, aloittelimme avoliiton arkea. Nyt onkin kaksi yksiötä, välimatkaa 150km ja puhelinlaskussa paljon numeroita. Suhde on silti hengissä, toimii ja voi hyvin. Ikävä on kuitenkin koko ajan - eikä siihen koskaan totu.

Suhde näin elettynä, kahdessa kaupungissa, kahdessa yksiössä - on monimutkainen. Kaikkea on kaksi - kuin muistuttaen, että niinhän meitäkin on - vaikka olisimmekin puheissa yksikkö, niin käytännössä meitä on se kaksi. Minä täällä, mies siellä.

Moni asia olisi helpompi, jos jokainen ilta olisi yhteinen ja aamut voisi jakaa. Voisi välillä myös elää sitä omaa arkeaan, kun tietäisi, että illalla kuitenkin istahdettaisiin samaan sohvaan. Nyt arki pyörii omillaan ja viikonloput on pyhitetty yhteisiksi. Jos viikonloppuna tarjoutuisikin tilaisuus lähteä tyttöjen kanssa humputtelemaan tai vastavuoroisesti jätkäporukalla vaan jonnekin, niin menetettyjen minuuttien hinta tuntuu nousevan melko korkeaksi.
Toisella puolella on tietysti se, että viikolla saamme aivan rauhassa viettää omaa aikaamme, mennä ja tulla miten sattuu. Illalla puhelimessa sitten huokailemme kilpaa ja koitamme vetää toista oman arkemme juttuihin mukaan.

Onneksi tämä ei kuitenkaan ole ikuista. Tulevaisuudessa siintää jo mahdollinen hetki, jolloin voimme kumpikin kirjoittaa kotiosoitteemme samoin merkein. Sitten olemme toivottavasti kuitenkin jo kaksin vähintään kaksiossamme.

Siistiä.

2007-01-17T17:51:00.000+02:00

Mies on siivonnut. Lattia ei enää peity viimeisen kolmen viikon lehtiin ja vessan ovi aukeaa ilman sen alle tumppautuneiden erinäisten vaatekappaleiden aiheuttamaa kitkaa. Tiskiallaskin on vapautettu tiskivuoren alta ja se lähes hohtaa keittiön kelmeän plafondin valossa.

"You missed a spot..." meinaan sanoa, kun huomaan pöydän alle unohtuneen mehulasin. Olen kuitenkin hiljaa ylpeä hänestä. Hän on kuitenkin raivannut minulle taas tilaa, vaikka nimeni on ovessa ja osa omaisuudestani yhä häiritsemässä kaappinsa rauhaa. Mitä sitten, vaikka hetken päästä poiminkin yksinäisen sukkamytyn sohvan välistä. Mitä sitten, vaikkei hän ole ehtinytkään pestä lattiaa. Eikä se haittaa, vaikkei kirjojen päälle pehmeänä laskeutuva pöly häiritsekään hänen miehistä silmäänsä.

Siisteyttä on kuitenkin monentasoista. Oma asuntoni, yksiöni neliöt, ovat jälleen päässeet vallattoman villiin tilaan. Ahdistaahan se.

Minua.

Mies puolestaan ei edes huomaa, olenko imuroinut tai pyyhkinyt kylpyhuoneen hyllyjä. Siksi hän varmaan minua kestääkin?

Välitila.

2006-12-18T18:57:00.000+02:00

Hän on siellä. Minä olen täällä. Viikonloput ovat yhteistä aikaa.

Normaalissa, vanhanaikaisessa suhteessa voisimme viettää arkea. Voisimme elää ilman erikoisjärjestelyjä, joka päivä yhdessä. Nyt, jokainen viikonloppu on oma ohjelmanumeronsa junamatkoineen, pakollisine laatuaikoineen ja pakattuine kasseineen. Aina jompikumpi on vieraisilla - vaikka molemmat yksiöt ovatkin koteja molemmille. Välitila arjen ja viikonlopun, täällä ja siellä välillä on hetkittäin raskas.

Eikä edes se matkustaminen, sillä perille saapuminen on aina yhtä riemukasta. Mutta se lähteminen. Kun ei voi jäädä toisen viereen unesta lämpimään sänkyyn, eikä voi olla joka ilta vieressä unta odottamassa. Kun ei ole läsnä, halaamassa, jokaisessa arjen kohdassa, vaan voi vaan kuulla oman yksinäisen huokauksensa kaiun matkapuhelinverkon kohinasta. Kun kokee, ettei kuitenkaan pysty olemaan riittävästi läsnä.

Koko viikon läsnäolo kasataan viikonloppuihin, jolloin kaikki muu jää. Joskus vaan tuntuu, että olisi mukava viettää vapaapäiviä jotenkin muutenkin; nähdä ystäviä, joille ei arjen kilpajuoksussa tunnu löytyvän aikaa. Tavata perhettä, joka on lähes haalistunut äänitapetiksi matkapuhelimen muistiin. Rentoutua kotona, ilman että tarvitsee pakata tai purkaa, lähteä tai saapua.

Kuitenkaan en tätä vaihtaisi, tätä suhdetta. Välitila vain on nyt sen paikka.

Laatuaikaa.

2006-10-09T20:43:00.000+03:00

Huomisen aikaisuus juoksee vastaan. Sisäpihan valot kajastavat sälekaihtimien välistä. Kylki kyljessä makaamme lämpimässä, peiton alla, ja juttelemme.

Maailmasta. Meidän maailmastamme.

Elämästä. Meidän elämästämme.

Uni ei paina, väsymys ei uhkaa. Olemme tässä hetkessä, pitkästä aikaa, kiireettöminä ja jouten. Kumpikaan ei nuku, mutta kummankaan ei ole pakko valvoa. Yhdessä kuiskuttelemme sanoja pimeyteen, joka kietoutuu ympärillemme yhä tiukemmin. Aika juoksee kohti heräämisen hetkeä, mutta kumpikaan meistä ei malta nukahtaa. Silmät kiinni kuuntelemme toisiamme, elämme tässä hetkessä ja lopulta nukahdamme.

Yhdessä. Hymyillen.

Matkalla.

2006-09-11T18:24:00.000+03:00

"Hyvät matkustajat. Tämä on pikajuna 782 Ouluun. Pysähdyspaikkojamme ovat..."

Matelemme kohti Pasilaa. Sen jälkeen tulevat vielä Tikkurila, Riihimäki, Hämeenlinna, Toijala ja Lempäälä. Penkkiäkään ei enää kehtaa kallistaa - olin sen verran myöhään paikalla, että kilo-keisari oli ehtinyt ahtaa itsensä takanani sijaitsevaan penkkiin. Matkustetaan sitten suoraselkäisesti.

Matkanvarren maisemat ovat tuttuja. Soitin suoltaa korviin tuttua musiikkia. Tämä matkailu ei enää avarra; se on tehtävänsä jo tehnyt pitkä aika sitten. Hienhajuinen vanhus istuu kumarassa viereisellä penkillä ja puristaa kulunutta laukkuaan. Vanhat silmät seuraavat ohi vilisevää maisemaa kiinnostuneina. Suljen omani. Nämä nuoremmat eivät enää jaksa noita moneen kertaan vilisseitä puita ja vaitonaisia hiekkatienpätkiä.

Havahdun tuttuun ääneen: "... vi anländer om en stund till Tavastehus..." Vanhuskin on antanut unelle vallan. Meneehän se matka näin mukavammin. Niskani on tosin ehtinyt vinoutua tästä lepohetkestä. Huokaan ja uppoudun kirjaan.

Kaikesta huolimatta matka ei ole raskas. Se on osa tätä elämää, johon olemme tarttuneet. Se on ehto sille, että olemme yhdessä. Se on vain matka yhteisen kotimme huoneesta toiseen: toistasataa kilometriä eteisestä makuuhuoneeseen.

Se on pitkä matka.

Lupaus.

2006-08-04T19:29:00.000+03:00

Hän tulee tasaisin väliajoin vastaan. Unissa. Korteissa. Pölyisissä tavaroissa. Kultaantuneissa muistoissa.

Tunnen surun kirvelevän silmänurkassa; tämän minä hylkäsin. Hänet minä hajotin. Kalenteri huokuu ensimmäisen vuoden rakastumisen riemua. Seuraava vie tarinaa eteenpäin kohti väistämätöntä - ja lopulta sivuilta löytyy myös Toinen. Toisen parista sanasta, pienestä katseesta sain alkuvauhdin kierteeseen, jonka lopuksi hajotin ensirakkauteni maailman.

Hän oli paras ystäväni elämäni hauraina vuosina. Hänen kanssaan kasvoin teinistä nuoreksi aikuiseksi. Hänen kanssaan opettelin aikuisuuden alkeet. Ja koko tuon ajan Hän rakasti minua. Pyytettömästi.

Yön huuruinen ajatus. Yhteinen ajattelematon päätös. Ikuisen rakkauden idylli oli karilla, eikä suhteen peruskivistä ollut enää jäljellä tarpeeksi pitämään edes kulissia yllä. Hetkittäin olin heikko - mutta yleensä vahvempi kuin olisin voinut uskoa. Yksin en vain pystynyt - eikä Hän nähnyt kokemaani hätää. Hän ei uskonut tilanteen vakavuutta. Lopulta olin umpikujassa. Ei ollut vaihtoehtoja. Oli pakko särkeä Hänenkin maailmansa - omanihan oli jo säpäleinä.

Tuosta tuhkasta ja kivusta olen noussut. Kasvanut vahvemmaksi. Tässä uudessa rakkaudessa tiedän, ettei pari sanaa tai pieni katse tätä enää pysty hajottamaan. Silti menneisyys saa minut huokaamaan. Nojaan laatikon kanteen ja tunnen palan kurkussani. Kaikkea tuota on ikävä - mennyttä viatonta rakkautta. Mutta kun se kerran on hajonnut, ei siihen enää ole paluuta.

Kun viattomuus loppuu alkaa todellisuus. Tämä on nyt eikä kukaan tiedä mitä huominen tuo. Tiedän vain, että nykyinen lupaukseni pitää.

Muistot.

2006-07-20T14:53:00.000+03:00

Tämä teksti julkaistaan myös uusimmassa VB:ssa.

***

Muistot ovat säilyneet tuoreina. Vuodet laatikoissa ovat tehneet niistä vain terävämpiä. Ne tervehtivät kirjojen kansista, valokuvista, teksteistä ja kehyksistä. Ne muistuttavat kaikesta siitä, mitä olen matkan varrella ohittanut.

On ollut risteyksiä. On ollut valintoja, joiden ohi ei ole voinut mennä. Nuo valinnat kohtaan nyt pölyisistä laatikoista ja haalenneista papereista. Ja pysähdyn.

Haikeus on päällimmäinen tunne. Palaan takaisin noihin päiviin, niihin huoneisiin ja puhtaisiin tunteisiin. Silmät kirkkaina olimme matkalla kohti tulevaa, emmekä aavistaneet, mitä eteen vielä tulisikaan. Olimme optimistisia, ennakkoluulottomia ja voimamme tunnossa. Aika myös kultaa muistot…

Ikävä. Noihin päiviin on ikävä – mutta nykyisyydestä en myöskään halua luopua. Tunne on riipaiseva, kun ei tiedä mitä ajatella. Yhtäällä tiedän, että ne vaikeimmat valinnat oli tuolloin tehtävä. Ja että ne valinnat, jotka silloin tein, oli tehtävä juuri niin. Muuta tietä ei yksinkertaisesti ollut. Silti tämä ikävä valtaa. Se tulee tuoksuna nenään, valokuvana eteen ja pehmeäksi kuluneena kirjana käteen. Se on elettyä elämää, omaa, henkilökohtaista historiaani.

Nykyisyys on tässä, käsillä. Se on aurinkona iholla ja tuulena hiuksissa. Se on viestinä kännykässä ja äänenä korvassa. Kaikki nämä muistot, pölyntuoksuiset laatikot, ovat sirpaleita niistä osista, joista minut on rakennettu. Ilman noita kivisiä risteyksiä olisin varmasti tällä hetkellä aivan jossain muualla. Eikä näitä laatikoita ehkä olisi – olisi toinen historia, jota lukea.

Olen jälleen risteyksessä. Nämä laatikot on nyt purettava, että pääsen eteenpäin. Kaikki kulunut ja rikkinäinen on heitettävä pois. On tehtävä tilaa uudelle. Muistoista ei onneksi sentään tarvitse luopua. Järjestän ne vain uudelleen, uuteen laatikkoon ja pistän talteen.

Tulevaisuuden varalle.

Heikko.

2006-07-10T15:42:00.000+03:00

Päätös. Jälleen. Tällä kertaa pidän sen!

Liian monta kertaa olen horjunut. Liian usein olen löytänyt itseni murretun päätöksen ääreltä, pettyneenä. Nyt sen pidän!

Olen kuitenkin heikko. En osaa. En jaksa. Olen vain ihminen! Käyn heikommaksi kuitenkin joka kerta, kun annan itselleni periksi. Kun annan itseni jäädä, vaikka pitäisi mennä. Kun annan itseni ottaa sen yhden, vaikka päätin etten edes sitä yhtä nauti. Kun päästän jälleen kerran yhden päätöksen raukeamaan. Kun huijaan itseni syvemmälle tähän suohon.

Onneksi yksi päätös pitää - se tärkein näistä kaikista. Tähän parisuhteeseen kuuluvat vain minä ja hän. Näin on nyt, näin on aina. Ja hän jaksaa minua kaikkien näiden vaipuneiden päätösten keskellä.

Tuttu.

2006-06-05T15:50:00.000+03:00

Mikään ei ole muuttunut. Sama tuoksu hakeutuu nenään jo ovelta ja ahtaaseen eteiseen tungettu kenkäteline vaikeuttaa välioven ohitusta. Myös sotku on tuttu: papereita on kasautunut TV:n molemmin puolin, vaatteet asuttavat mukavaa sohvaa ja lähes kaksi kuukautta sitten aloitettu palapeli pitää keittiötä hallussaan. Miehen yksiö on palannut omimpaan tilaansa.

Sekalainen kiire sekä uuden kodin ja työn viehätys ovat pitäneet minut poissa miehen yksiöstä lähes kuukauden päivät. Tavarani - siis ne, jotka eivät vielä ole mahtuneet etelään kulkeviin laukkuihin - asuvat yhä siellä. Ne pitävät minulle paikkaa.

Kaikki on kuitenkin tuttua ja ihanaa. Paikkani on yhä tallella ja se tärkein, eli mies, on kyllä jaksanut matkustaa luokseni syvään etelään. Malttamattomana odotan kuitenkin tulevia matkoja tuttuuteen ja turvallisuuteen - ja ennen kaikkea miehen lämpimään syliin. Koska lopulta kuitenkin koti on siellä, missä sydän on. Omani on miehen matkassa, joten koti kulkee sopuisasti yksiöiden väliä.

Kaapin paikka.

2006-05-30T16:16:00.000+03:00

Osat ovat vaihtuneet. Nyt nämä neliöt ovat minun - miehen neliöt ovat Tampereella.
"Tästälähin sulla ei oo mitään sanomista siitä, miten mulla hoidetaan asiat"

No, jos tälle linjalle lähdetään.

Sisustusinto iski pitkään ajelehtineeseen kuin tauti; mainoslehdet pyörivät käsissä, värit, materiaalit ja kuosit täyttävät hiljaisemmat hetket. Silti, vaikka töitäkin nyt on, ei elämäntilanteen muutos ole ehtinyt vielä pankkitilille saakka. Täytyy malttaa - kestää puutteellista sisustusta vielä kuukauden päivät. Sitten saa sohva tyynynsä, tyhjä kaappi uudet kuppinsa, loputkin tavarat omat paikkansa ja tarpeeton roina ansionsa mukaan. Siihen saakka eletään näiden ratkaisuiden keskellä. Eikä miehellä ole siihen mitään sanottavaa.

Tässä yksiössä kaapin paikka kuuluu vain minulle.

Kaksi yksiötä.

2006-05-10T08:56:00.000+03:00

Elämä paiskoo: kesti vuoden, että pääsimme elämään yhdessä. Kolmen kuukauden jälkeen palaamme jälleen matkasuhteeseen: sain himoitsemani työn. Helsingistä.

Välillämme on jälleen satoja kilometrejä. Nyt ikävä tuntuu vain vieläkin suuremmalta, koska toisen päivittäiseen läsnäoloon ehti tottua. Eikä saavutetuista eduista mielellään luopuisi...

Kohiseva puhelinyhteys on nyt kosketuksen tilalla. Kuulen hänen huokauksensa kilometrien päästä - ja huokaan itsekin. Juna kulkee; nopeasti ja melko edullisestikin - joten jos ikävä tuntuu lannistavalta lähden yöksi Tampereelle. Jo ajatuksenakin se helpottaa!

Yksin peiton alla.

2006-04-19T17:29:00.000+03:00

Yön varjot seinillä, yön äänet korvissa. Silti se yksi, ainoa lohduttava ja turvallinen ääni puuttuu. Miehen hengitys ei kuulu. Olen yksin yötä yksiössä. Ensimmäistä kertaa.

Yksiö on ollut miehen aluetta. Hän antoi minun tulla, teki tilaa ja jousti. Tänä iltana tajusin, etten aiemmin ollut viettänyt yksinäistä yötä näiden seinien sisällä. Monet monituiset tunnit olen kyllä maannut täällä yksin, sohvalla, keittiössä, sängyllä - tehden milloin mitäkin. Mutta yhtään yötä en ole tässä yksiössä ollut ilman miestä.

Illalla uni ei meinaa tulla. Sänky on kylmä ja laaja. Peitto on yksin minun, miehen tyyny tiellä ja yksinäisyys käsinkosketeltava. Luen hetken. Pyörin sängyssä. Tilaa on yksinkertaisesti liikaa. Aamuyöllä nukahdan - vain herätäkseni hätkähtäen aamun ensimmäisten säteiden kanssa.

Mies palaa matkaltaan. Palaset loksahtavat kohdalleen. Mutta muisto tuosta yksinäisestä yöstä ei haihdu. Osaanko enää nukkua yksin, tässä yksiössä?

Toisaalta: miksi pitäisi osata? Päätän siirtää huolen huomiseen. Tänä iltana en nuku yksin.

Murheen alho.

2006-03-24T10:43:00.000+02:00

Iso paha maailma kiusaa. Olo on mitätön, eikä tee mieli puhua. Olla vain, piehtaroida kaikessa tässä kurjuudessa; kun ei musta ole mihinkään...

Mies tulee viereen. Huomaa että jotain on vialla, muttei kysy. Halaa vain. Ottaa syliin ja rutistaa. Kyynel tekee miehen paitaan läikän. Tässä on kuitenkin hyvä olla. Maailma jää johonkin kauas - eikä edes ole niin paha enää.

"Jaetaan ilot ja kaksinkertaistetaan surut" mies sanoo "... eiku... toisinpäin!" Eihän tälle voi kuin hymyillä. Nauran kyyneleiden läpi, ja maailma näkyy taas väreissä. Yksi osa hajoaa - odotetusti - mutta muut osat kantavat. Vahvimpana niistä on tämä syli, johon saan paeta kun elämä kiusaa. Aivan omana itsenäni.

Kiire.

2006-03-20T16:41:00.001+02:00

Kiire, taas. Mies seisoo ovella takki päälllä, itsellä olisi vielä muutama asia toimitettavana ennen kotoa lähtöä. Kiire.

Kenkiä jalkaan vetäessä pyykkiteline tökkää vastaan, toisella puolella sohva ja sillä asuvat sata paritonta sukkaa. Pölypallerot tuijottavat syyttävästi jalan vieressä. Miehinen mielenosoitus seisoo ovella. Kiire.

Kiireessä päässä kuuluu terävä naks. Pinna katkeaa. Yritän vielä saada käsilaukun mukaan, mutta sen mukana tulee pölyä, roskaa ja vaatekappaleita. Rauhallinen lähtö kotoa on mahdottomuus. Vastamielenosoituksellisesti paiskaan kassiini takertuneet tavarat luettujen sanomalehtien vuoraamalle lattialle ja kaadan pyykkitelineen. Kiire vie ulos, tähän läävään en nyt pysty jäämään.

Riitahan siitä tulee. Rakentavuus on lauseistani kaukana. Harmittaa niin paljon, ettei kyyneleet ole kaukana. Olenhan sanonut, et vain ole kuunnellut. Itse et ole. Olenpas. Enpäs. Olenpas... aikuinenko? Sekin voi hetkittäin ottaa päähän: "käyttäytykää nyt kunnolla, aikuiset ihmiset!" - ja aikuinenko ei saa koskaan menettää malttiaan? Aikuinenko ei voi koskaan kunnolla hermostua, vaikka koko maailmaan, jos siltä tuntuu? Jos näin on, en tule koskaan aikuistumaan. Paljon nielen ja kestän, mutten määräänsä enempää kuitenkaan.

Puolet sotkusta ja kaaoksesta on tietenkin omaa aikaansaannostani. Kiireestä kotiuduttuamme olemme sovussa - ja vakituisesta siivouspäivästä on sovittu. Rakentavasti.

Unen rajamailla

2006-03-06T11:47:00.000+02:00

Ääni tekee uneen reiän. Aluksi vain pienen, josta kasvaa heräämiseen tarvittava tyhjyys. Kellon heijastus seinällä näyttää minuutteja vaille viisi.

Painan silmät takaisin kiinni ja maanittelen unenpäätä takaisin. Ei flunssaista miestä viitsi herättää oman ääniherkkyyden takia. Loistava asento löytyy - ja ääni käynnistyy uudelleen. Varovainen pukkaus kylkeen, kevyt silitys käsivarrella; ääni loppuu, mutta vain hetkiksi. Liian lyhyiksi hetkiksi, jotta ehtisin haroa kadonneen unen takaisin silmilleni.

Kellon heijastus lähenee puolta kuutta, kun viitsin. Mies niistää, kuuliaisesti, ja toimittaa Nasolinit matkalleen. Nukahtaa. Aluksi äänen kanssa, mutta hiljenee pian. Uni saapuu harmista huolimatta. Jollen olisi näin uninen, niin häpeäisin. Nyt vain nukun.

Laiskoja päiviä

2006-02-27T15:51:00.000+02:00

Pölyhiukkaset tanssahtelevat kevätauringon kirkkaudessa. Arkinen epäjärjestys kimaltaa kultaisessa valossa. Laiska kiire kaataa uhrinsa sohvalle, joka tarttuu flegmaattisena kaukosäätimeen ja valahtaa television vilkkuvaan maailmaan. Aurinko suljetaan sälekaihtimin ulos. Ei nyt. Ei tänään. Ei jaksa.
***
Kaksi yksiössä on säilytystilallisesti melkein mahdoton yhtälö. Varsinkin kun asunnon pidempiaikaisempi asukas on huolettomassa poikamiesmäisyydessään täyttäny parit kaapit tyhjillä pulloilla, epämääräisillä roskilla ja pölyllä. Onhan se kätevää, kun kaiken sen saa oven taakse piiloon. Niin kauan kun kaappeihin mahtuu siis. Enää pitkään aikaan ei ole mahtunut, joten keittiön lattiaa peitti pitkään sekalainen määrä pullokasseja - jotka lisääntyessään myös nostivat poisvientikynnystä.

Hitaasti olen alkanut tehdä itselleni tilaa näissä neliöissä. Mies kokee ehkä että olen tehnyt sen salakavalasti - ja on tavallaan kokemuksessaan oikeassa. En ole paljon lupia kysellyt. Sen jälkeen kun nimi ilmestyi oveen, alakerran tauluun ja ovipuhelimeenkin olen luonut itseäni tähän kotiin. Että siitä tulisi koti, ei vain kämppä, jossa vierailen.

Paljon on vielä tehtävää; kaappeja raivaamatta, laatikoita purkamatta ja kompromisseja tekemättä. Mahdun kuitenkin tänne, kuulun tänne. Miehen kainalossa on muotoiseni paikka ja siksi nukahdan joka ilta onnelliseen uneen. Rakkaani hengitys hiuksissani.

Aamukiukku

2006-01-25T11:37:00.000+02:00

Mies keskellä sänkyä. Huoneessa talvikoleus. Tyynyni runtattuna vasten seinää ja varpaissa peiton puutteen aiheuttama palelu. Uni tulee silti, takellellen.

Aamulla mies nousee kuin kiukun laukaisemana. Mainitsen tyynystä, tilasta ja vilusta - en ehkä niin rakentavasti. Olisin kaivannut vain lohdutusta, mutta mies suutahtaa ja painuu suihkuun. Aamuäreys ottaa vallan. Halauksella tästä olisi selvitty hymyilevään päivään, nyt ärtymyksen varjo alkaa voittaa alaa.

Suihkusta tultuaan mies räpsäyttää valot päälle. Kaivaudun mielenosoituksellisesti peiton alle. Kukaan ei huomioi mitään. Lehden rapina rikkoo painostavaa hiljaisuutta. Päätän pysyä hiljaa, sanokoon hän tällä kertaa ensimmäisen sanan.

Hän tulee viereen, kuin ei mikään olisikaan vialla. Liian myöhään. Ärtymys on jo leimannut tämän päivän. Vastailen mukanokkelasti, ja saan hänetkin ärtymään. Fiksua.

Ovi käy, ja olen taas yksin. Harminkyynel kirvelee silmäkulmassa - kai tämän olisi voinut paremminkin hoitaa? Lounastreffeihin on vielä pari tuntia - pari tuntia aikaa rauhoittua.

Anteeksipyynnöksi laadin värssyn jääkaapin oveen jk-runousmagneeteista. Neljäs päivä avoliitossa, hyvin menee. Lupaan itselleni olla seuraavina aamuina rakentavampi. Tänään olen vain ärtynyt.

Tässä talossa, tässä huoneessa

2006-01-23T11:33:00.000+02:00

Tästä se nyt alkaa. Yhteiselämä, jossa meille kummallekin on tilaa noin 15m2.

Syy tähän järjestelmään on yksinkertaisesti se, että tämän kevään jälkeen ei taas ole varmuutta missä itse vaikutan. Sen vuoksi olisi tuntunut hieman oudolta hankkia näiksi kuukausiksi omaa asuntoa - ja sitten viettää kuitenkin kaikki yöt O:n kainalossa. Joko minulla tai täällä. Joten kun lauantaina palasin vaihdon jälkeen maahan, kannoin muuttokuorman tänne - O:n nurkkiin.

Nyt tässä on pari päivää ihmetelty muutamia kymmeniä vuosia vanhan yksiön kaappitilojen loogisuutta ja siivottu poikamiesvuosien jälkiä vähistä kaappitiloista pois. Reissurinkka seisoo yhä pakattuna milloin missäkin - ja yleensä tiellä - odottaen purkamista. Se tapahtuu kyllä jonain näistä päivistä.

Nämä sivut tulevat toimimaan varaventtiilinäni näissä neliöissä. Ne toivottavasti tarjoavat sen tuumaustauon, jota uskon tarvitsevani asuessani avoliiton ensikertalaisen kanssa.

Yhdessä. Vain yhdessä huoneessa.