Laiskoja päiviä

Pölyhiukkaset tanssahtelevat kevätauringon kirkkaudessa. Arkinen epäjärjestys kimaltaa kultaisessa valossa. Laiska kiire kaataa uhrinsa sohvalle, joka tarttuu flegmaattisena kaukosäätimeen ja valahtaa television vilkkuvaan maailmaan. Aurinko suljetaan sälekaihtimin ulos. Ei nyt. Ei tänään. Ei jaksa.
***
Kaksi yksiössä on säilytystilallisesti melkein mahdoton yhtälö. Varsinkin kun asunnon pidempiaikaisempi asukas on huolettomassa poikamiesmäisyydessään täyttäny parit kaapit tyhjillä pulloilla, epämääräisillä roskilla ja pölyllä. Onhan se kätevää, kun kaiken sen saa oven taakse piiloon. Niin kauan kun kaappeihin mahtuu siis. Enää pitkään aikaan ei ole mahtunut, joten keittiön lattiaa peitti pitkään sekalainen määrä pullokasseja - jotka lisääntyessään myös nostivat poisvientikynnystä.

Hitaasti olen alkanut tehdä itselleni tilaa näissä neliöissä. Mies kokee ehkä että olen tehnyt sen salakavalasti - ja on tavallaan kokemuksessaan oikeassa. En ole paljon lupia kysellyt. Sen jälkeen kun nimi ilmestyi oveen, alakerran tauluun ja ovipuhelimeenkin olen luonut itseäni tähän kotiin. Että siitä tulisi koti, ei vain kämppä, jossa vierailen.

Paljon on vielä tehtävää; kaappeja raivaamatta, laatikoita purkamatta ja kompromisseja tekemättä. Mahdun kuitenkin tänne, kuulun tänne. Miehen kainalossa on muotoiseni paikka ja siksi nukahdan joka ilta onnelliseen uneen. Rakkaani hengitys hiuksissani.