Ikävä.

Siitä on pian vuosi. Kun olimme kaksin yksiössämme, aloittelimme avoliiton arkea. Nyt onkin kaksi yksiötä, välimatkaa 150km ja puhelinlaskussa paljon numeroita. Suhde on silti hengissä, toimii ja voi hyvin. Ikävä on kuitenkin koko ajan - eikä siihen koskaan totu.

Suhde näin elettynä, kahdessa kaupungissa, kahdessa yksiössä - on monimutkainen. Kaikkea on kaksi - kuin muistuttaen, että niinhän meitäkin on - vaikka olisimmekin puheissa yksikkö, niin käytännössä meitä on se kaksi. Minä täällä, mies siellä.

Moni asia olisi helpompi, jos jokainen ilta olisi yhteinen ja aamut voisi jakaa. Voisi välillä myös elää sitä omaa arkeaan, kun tietäisi, että illalla kuitenkin istahdettaisiin samaan sohvaan. Nyt arki pyörii omillaan ja viikonloput on pyhitetty yhteisiksi. Jos viikonloppuna tarjoutuisikin tilaisuus lähteä tyttöjen kanssa humputtelemaan tai vastavuoroisesti jätkäporukalla vaan jonnekin, niin menetettyjen minuuttien hinta tuntuu nousevan melko korkeaksi.
Toisella puolella on tietysti se, että viikolla saamme aivan rauhassa viettää omaa aikaamme, mennä ja tulla miten sattuu. Illalla puhelimessa sitten huokailemme kilpaa ja koitamme vetää toista oman arkemme juttuihin mukaan.

Onneksi tämä ei kuitenkaan ole ikuista. Tulevaisuudessa siintää jo mahdollinen hetki, jolloin voimme kumpikin kirjoittaa kotiosoitteemme samoin merkein. Sitten olemme toivottavasti kuitenkin jo kaksin vähintään kaksiossamme.