Välitila.

Hän on siellä. Minä olen täällä. Viikonloput ovat yhteistä aikaa.

Normaalissa, vanhanaikaisessa suhteessa voisimme viettää arkea. Voisimme elää ilman erikoisjärjestelyjä, joka päivä yhdessä. Nyt, jokainen viikonloppu on oma ohjelmanumeronsa junamatkoineen, pakollisine laatuaikoineen ja pakattuine kasseineen. Aina jompikumpi on vieraisilla - vaikka molemmat yksiöt ovatkin koteja molemmille. Välitila arjen ja viikonlopun, täällä ja siellä välillä on hetkittäin raskas.

Eikä edes se matkustaminen, sillä perille saapuminen on aina yhtä riemukasta. Mutta se lähteminen. Kun ei voi jäädä toisen viereen unesta lämpimään sänkyyn, eikä voi olla joka ilta vieressä unta odottamassa. Kun ei ole läsnä, halaamassa, jokaisessa arjen kohdassa, vaan voi vaan kuulla oman yksinäisen huokauksensa kaiun matkapuhelinverkon kohinasta. Kun kokee, ettei kuitenkaan pysty olemaan riittävästi läsnä.

Koko viikon läsnäolo kasataan viikonloppuihin, jolloin kaikki muu jää. Joskus vaan tuntuu, että olisi mukava viettää vapaapäiviä jotenkin muutenkin; nähdä ystäviä, joille ei arjen kilpajuoksussa tunnu löytyvän aikaa. Tavata perhettä, joka on lähes haalistunut äänitapetiksi matkapuhelimen muistiin. Rentoutua kotona, ilman että tarvitsee pakata tai purkaa, lähteä tai saapua.

Kuitenkaan en tätä vaihtaisi, tätä suhdetta. Välitila vain on nyt sen paikka.