Yksin peiton alla.

Yön varjot seinillä, yön äänet korvissa. Silti se yksi, ainoa lohduttava ja turvallinen ääni puuttuu. Miehen hengitys ei kuulu. Olen yksin yötä yksiössä. Ensimmäistä kertaa.

Yksiö on ollut miehen aluetta. Hän antoi minun tulla, teki tilaa ja jousti. Tänä iltana tajusin, etten aiemmin ollut viettänyt yksinäistä yötä näiden seinien sisällä. Monet monituiset tunnit olen kyllä maannut täällä yksin, sohvalla, keittiössä, sängyllä - tehden milloin mitäkin. Mutta yhtään yötä en ole tässä yksiössä ollut ilman miestä.

Illalla uni ei meinaa tulla. Sänky on kylmä ja laaja. Peitto on yksin minun, miehen tyyny tiellä ja yksinäisyys käsinkosketeltava. Luen hetken. Pyörin sängyssä. Tilaa on yksinkertaisesti liikaa. Aamuyöllä nukahdan - vain herätäkseni hätkähtäen aamun ensimmäisten säteiden kanssa.

Mies palaa matkaltaan. Palaset loksahtavat kohdalleen. Mutta muisto tuosta yksinäisestä yöstä ei haihdu. Osaanko enää nukkua yksin, tässä yksiössä?

Toisaalta: miksi pitäisi osata? Päätän siirtää huolen huomiseen. Tänä iltana en nuku yksin.