Kolmas.
Mies kertoo sen itse. Ensin kierrellen, vaikeana; myöhemmin katuvana ja nöyränä.
Puolituntematon tyttö sammui hänen sänkyynsä jatkoilla. Aamuyöllä, umpihumalassa, kädet olivat alkaneet käydä. Lopulta kaikki oli käyty ja nähty. Herätessä alla on sotkuinen vuode, vieressä yhä puolituntematon tyttö.
Ja vaikken olisi välttämättä koskaan saanut tietää, hän kertoo.
Sanojen voimasta silmissä pimenee. En saa henkeä. En tiedä mitä ajatella. En jaksa puhua - ainakaan miehelle. En nyt. En tässä hetkessä. Kaikin voimin taistelen itseni ystävän kanssa lounaalle, ja turvallisessa seurassa annan patojen murtua. Sanat ovat silti yhä hukassa. Ruoka ei maistu ja mahaan sattuu.
Illalle sovittu kahvittelu tyttöjen kesken sai uuden luonteen. Täysin lamaantuneen työpäivän jälkeen pääsen tuulettamaan kehälle juuttunutta ajatustani. Jostain pimeyden keskeltä alkaa hiljalleen löytyä valoa - elämä kyllä vielä voittaa. Myöhemmin.
Illalla mies tulee käymään. Sateen kastelema, hiljainen mies odottaa sohvalla kun pääsen kotiin. Välttelen katsetta. Pidän etäisyyttä. En tiedä mitä sanoa! Sana kerrallaan alamme avata kaikkea tätä.
Miten?
Miksi?
.
.
.
Kaiken alla toivoin koko ajan, että hän ottaisi syliin ja kuiskaisi: "Me selvitään kyllä".
Suhteeseemme on tunkeuduttu. Paikkaani on kajottu. Vaikka pääsimmekin saman peiton alle, niin vie vielä pitkään ennenkuin olemme jälleen täysin kaksin.
Jommassa kummassa yksiössä.
Puolituntematon tyttö sammui hänen sänkyynsä jatkoilla. Aamuyöllä, umpihumalassa, kädet olivat alkaneet käydä. Lopulta kaikki oli käyty ja nähty. Herätessä alla on sotkuinen vuode, vieressä yhä puolituntematon tyttö.
Ja vaikken olisi välttämättä koskaan saanut tietää, hän kertoo.
Sanojen voimasta silmissä pimenee. En saa henkeä. En tiedä mitä ajatella. En jaksa puhua - ainakaan miehelle. En nyt. En tässä hetkessä. Kaikin voimin taistelen itseni ystävän kanssa lounaalle, ja turvallisessa seurassa annan patojen murtua. Sanat ovat silti yhä hukassa. Ruoka ei maistu ja mahaan sattuu.
Illalle sovittu kahvittelu tyttöjen kesken sai uuden luonteen. Täysin lamaantuneen työpäivän jälkeen pääsen tuulettamaan kehälle juuttunutta ajatustani. Jostain pimeyden keskeltä alkaa hiljalleen löytyä valoa - elämä kyllä vielä voittaa. Myöhemmin.
Illalla mies tulee käymään. Sateen kastelema, hiljainen mies odottaa sohvalla kun pääsen kotiin. Välttelen katsetta. Pidän etäisyyttä. En tiedä mitä sanoa! Sana kerrallaan alamme avata kaikkea tätä.
Miten?
Miksi?
.
.
.
Kaiken alla toivoin koko ajan, että hän ottaisi syliin ja kuiskaisi: "Me selvitään kyllä".
Suhteeseemme on tunkeuduttu. Paikkaani on kajottu. Vaikka pääsimmekin saman peiton alle, niin vie vielä pitkään ennenkuin olemme jälleen täysin kaksin.
Jommassa kummassa yksiössä.
posted by Vilma | 15:11
3 Comments:
tarinasi on vaiheikas. Täynnä vaiheita elämästäsi vuoden varrelta. Tunteita niin iloisia kun surullisiakin. Viimeinen merkintäsi hätkähdytti, ja jäin miettimään, kuinka teidän oikein kävi...? Selvisivätkö asiat vai jatkoitteko omia teitänne?
Itseasiassa olen vähän ollut vaiheessa sen kanssa, miten tämän blogin kanssa jatkaisin. Nyt on nimittäin kaksio ja häihin reilu kuukausi! Eli kohta ollaan yhtenä nimenä kaksion ovessa - pitäisi varmaan muuttaa blogin nimi?
Tai sitten keskityn vain toiseen blogiini, joka löytyy osoitteesta uraputki.vuodatus.net - en ole ihan päättänyt... tätä parisuhdevuodatusta on kyllä ehkä hieman ollut taas ikävä ;)
mahtava kuulla, että asiat selvisivät loppupeleissä! :) onnea teille jatkoon. Pitää käydä välillä lueskelemassa "väliraporttejanne" yhteiseltä taipaleeltanne... ;)
Lähetä kommentti
<< Home