Kolmas.

Mies kertoo sen itse. Ensin kierrellen, vaikeana; myöhemmin katuvana ja nöyränä.

Puolituntematon tyttö sammui hänen sänkyynsä jatkoilla. Aamuyöllä, umpihumalassa, kädet olivat alkaneet käydä. Lopulta kaikki oli käyty ja nähty. Herätessä alla on sotkuinen vuode, vieressä yhä puolituntematon tyttö.

Ja vaikken olisi välttämättä koskaan saanut tietää, hän kertoo.

Sanojen voimasta silmissä pimenee. En saa henkeä. En tiedä mitä ajatella. En jaksa puhua - ainakaan miehelle. En nyt. En tässä hetkessä. Kaikin voimin taistelen itseni ystävän kanssa lounaalle, ja turvallisessa seurassa annan patojen murtua. Sanat ovat silti yhä hukassa. Ruoka ei maistu ja mahaan sattuu.

Illalle sovittu kahvittelu tyttöjen kesken sai uuden luonteen. Täysin lamaantuneen työpäivän jälkeen pääsen tuulettamaan kehälle juuttunutta ajatustani. Jostain pimeyden keskeltä alkaa hiljalleen löytyä valoa - elämä kyllä vielä voittaa. Myöhemmin.

Illalla mies tulee käymään. Sateen kastelema, hiljainen mies odottaa sohvalla kun pääsen kotiin. Välttelen katsetta. Pidän etäisyyttä. En tiedä mitä sanoa! Sana kerrallaan alamme avata kaikkea tätä.
Miten?
Miksi?
.
.
.

Kaiken alla toivoin koko ajan, että hän ottaisi syliin ja kuiskaisi: "Me selvitään kyllä".

Suhteeseemme on tunkeuduttu. Paikkaani on kajottu. Vaikka pääsimmekin saman peiton alle, niin vie vielä pitkään ennenkuin olemme jälleen täysin kaksin.
Jommassa kummassa yksiössä.

Ikävä.

Siitä on pian vuosi. Kun olimme kaksin yksiössämme, aloittelimme avoliiton arkea. Nyt onkin kaksi yksiötä, välimatkaa 150km ja puhelinlaskussa paljon numeroita. Suhde on silti hengissä, toimii ja voi hyvin. Ikävä on kuitenkin koko ajan - eikä siihen koskaan totu.

Suhde näin elettynä, kahdessa kaupungissa, kahdessa yksiössä - on monimutkainen. Kaikkea on kaksi - kuin muistuttaen, että niinhän meitäkin on - vaikka olisimmekin puheissa yksikkö, niin käytännössä meitä on se kaksi. Minä täällä, mies siellä.

Moni asia olisi helpompi, jos jokainen ilta olisi yhteinen ja aamut voisi jakaa. Voisi välillä myös elää sitä omaa arkeaan, kun tietäisi, että illalla kuitenkin istahdettaisiin samaan sohvaan. Nyt arki pyörii omillaan ja viikonloput on pyhitetty yhteisiksi. Jos viikonloppuna tarjoutuisikin tilaisuus lähteä tyttöjen kanssa humputtelemaan tai vastavuoroisesti jätkäporukalla vaan jonnekin, niin menetettyjen minuuttien hinta tuntuu nousevan melko korkeaksi.
Toisella puolella on tietysti se, että viikolla saamme aivan rauhassa viettää omaa aikaamme, mennä ja tulla miten sattuu. Illalla puhelimessa sitten huokailemme kilpaa ja koitamme vetää toista oman arkemme juttuihin mukaan.

Onneksi tämä ei kuitenkaan ole ikuista. Tulevaisuudessa siintää jo mahdollinen hetki, jolloin voimme kumpikin kirjoittaa kotiosoitteemme samoin merkein. Sitten olemme toivottavasti kuitenkin jo kaksin vähintään kaksiossamme.

Siistiä.

Mies on siivonnut. Lattia ei enää peity viimeisen kolmen viikon lehtiin ja vessan ovi aukeaa ilman sen alle tumppautuneiden erinäisten vaatekappaleiden aiheuttamaa kitkaa. Tiskiallaskin on vapautettu tiskivuoren alta ja se lähes hohtaa keittiön kelmeän plafondin valossa.

"You missed a spot..." meinaan sanoa, kun huomaan pöydän alle unohtuneen mehulasin. Olen kuitenkin hiljaa ylpeä hänestä. Hän on kuitenkin raivannut minulle taas tilaa, vaikka nimeni on ovessa ja osa omaisuudestani yhä häiritsemässä kaappinsa rauhaa. Mitä sitten, vaikka hetken päästä poiminkin yksinäisen sukkamytyn sohvan välistä. Mitä sitten, vaikkei hän ole ehtinytkään pestä lattiaa. Eikä se haittaa, vaikkei kirjojen päälle pehmeänä laskeutuva pöly häiritsekään hänen miehistä silmäänsä.

Siisteyttä on kuitenkin monentasoista. Oma asuntoni, yksiöni neliöt, ovat jälleen päässeet vallattoman villiin tilaan. Ahdistaahan se.

Minua.

Mies puolestaan ei edes huomaa, olenko imuroinut tai pyyhkinyt kylpyhuoneen hyllyjä. Siksi hän varmaan minua kestääkin?

Välitila.

Hän on siellä. Minä olen täällä. Viikonloput ovat yhteistä aikaa.

Normaalissa, vanhanaikaisessa suhteessa voisimme viettää arkea. Voisimme elää ilman erikoisjärjestelyjä, joka päivä yhdessä. Nyt, jokainen viikonloppu on oma ohjelmanumeronsa junamatkoineen, pakollisine laatuaikoineen ja pakattuine kasseineen. Aina jompikumpi on vieraisilla - vaikka molemmat yksiöt ovatkin koteja molemmille. Välitila arjen ja viikonlopun, täällä ja siellä välillä on hetkittäin raskas.

Eikä edes se matkustaminen, sillä perille saapuminen on aina yhtä riemukasta. Mutta se lähteminen. Kun ei voi jäädä toisen viereen unesta lämpimään sänkyyn, eikä voi olla joka ilta vieressä unta odottamassa. Kun ei ole läsnä, halaamassa, jokaisessa arjen kohdassa, vaan voi vaan kuulla oman yksinäisen huokauksensa kaiun matkapuhelinverkon kohinasta. Kun kokee, ettei kuitenkaan pysty olemaan riittävästi läsnä.

Koko viikon läsnäolo kasataan viikonloppuihin, jolloin kaikki muu jää. Joskus vaan tuntuu, että olisi mukava viettää vapaapäiviä jotenkin muutenkin; nähdä ystäviä, joille ei arjen kilpajuoksussa tunnu löytyvän aikaa. Tavata perhettä, joka on lähes haalistunut äänitapetiksi matkapuhelimen muistiin. Rentoutua kotona, ilman että tarvitsee pakata tai purkaa, lähteä tai saapua.

Kuitenkaan en tätä vaihtaisi, tätä suhdetta. Välitila vain on nyt sen paikka.

Laatuaikaa.

Huomisen aikaisuus juoksee vastaan. Sisäpihan valot kajastavat sälekaihtimien välistä. Kylki kyljessä makaamme lämpimässä, peiton alla, ja juttelemme.

Maailmasta. Meidän maailmastamme.

Elämästä. Meidän elämästämme.

Uni ei paina, väsymys ei uhkaa. Olemme tässä hetkessä, pitkästä aikaa, kiireettöminä ja jouten. Kumpikaan ei nuku, mutta kummankaan ei ole pakko valvoa. Yhdessä kuiskuttelemme sanoja pimeyteen, joka kietoutuu ympärillemme yhä tiukemmin. Aika juoksee kohti heräämisen hetkeä, mutta kumpikaan meistä ei malta nukahtaa. Silmät kiinni kuuntelemme toisiamme, elämme tässä hetkessä ja lopulta nukahdamme.

Yhdessä. Hymyillen.

Matkalla.

"Hyvät matkustajat. Tämä on pikajuna 782 Ouluun. Pysähdyspaikkojamme ovat..."

Matelemme kohti Pasilaa. Sen jälkeen tulevat vielä Tikkurila, Riihimäki, Hämeenlinna, Toijala ja Lempäälä. Penkkiäkään ei enää kehtaa kallistaa - olin sen verran myöhään paikalla, että kilo-keisari oli ehtinyt ahtaa itsensä takanani sijaitsevaan penkkiin. Matkustetaan sitten suoraselkäisesti.

Matkanvarren maisemat ovat tuttuja. Soitin suoltaa korviin tuttua musiikkia. Tämä matkailu ei enää avarra; se on tehtävänsä jo tehnyt pitkä aika sitten. Hienhajuinen vanhus istuu kumarassa viereisellä penkillä ja puristaa kulunutta laukkuaan. Vanhat silmät seuraavat ohi vilisevää maisemaa kiinnostuneina. Suljen omani. Nämä nuoremmat eivät enää jaksa noita moneen kertaan vilisseitä puita ja vaitonaisia hiekkatienpätkiä.

Havahdun tuttuun ääneen: "... vi anländer om en stund till Tavastehus..." Vanhuskin on antanut unelle vallan. Meneehän se matka näin mukavammin. Niskani on tosin ehtinyt vinoutua tästä lepohetkestä. Huokaan ja uppoudun kirjaan.

Kaikesta huolimatta matka ei ole raskas. Se on osa tätä elämää, johon olemme tarttuneet. Se on ehto sille, että olemme yhdessä. Se on vain matka yhteisen kotimme huoneesta toiseen: toistasataa kilometriä eteisestä makuuhuoneeseen.

Se on pitkä matka.

Lupaus.

Hän tulee tasaisin väliajoin vastaan. Unissa. Korteissa. Pölyisissä tavaroissa. Kultaantuneissa muistoissa.

Tunnen surun kirvelevän silmänurkassa; tämän minä hylkäsin. Hänet minä hajotin. Kalenteri huokuu ensimmäisen vuoden rakastumisen riemua. Seuraava vie tarinaa eteenpäin kohti väistämätöntä - ja lopulta sivuilta löytyy myös Toinen. Toisen parista sanasta, pienestä katseesta sain alkuvauhdin kierteeseen, jonka lopuksi hajotin ensirakkauteni maailman.

Hän oli paras ystäväni elämäni hauraina vuosina. Hänen kanssaan kasvoin teinistä nuoreksi aikuiseksi. Hänen kanssaan opettelin aikuisuuden alkeet. Ja koko tuon ajan Hän rakasti minua. Pyytettömästi.

Yön huuruinen ajatus. Yhteinen ajattelematon päätös. Ikuisen rakkauden idylli oli karilla, eikä suhteen peruskivistä ollut enää jäljellä tarpeeksi pitämään edes kulissia yllä. Hetkittäin olin heikko - mutta yleensä vahvempi kuin olisin voinut uskoa. Yksin en vain pystynyt - eikä Hän nähnyt kokemaani hätää. Hän ei uskonut tilanteen vakavuutta. Lopulta olin umpikujassa. Ei ollut vaihtoehtoja. Oli pakko särkeä Hänenkin maailmansa - omanihan oli jo säpäleinä.

Tuosta tuhkasta ja kivusta olen noussut. Kasvanut vahvemmaksi. Tässä uudessa rakkaudessa tiedän, ettei pari sanaa tai pieni katse tätä enää pysty hajottamaan. Silti menneisyys saa minut huokaamaan. Nojaan laatikon kanteen ja tunnen palan kurkussani. Kaikkea tuota on ikävä - mennyttä viatonta rakkautta. Mutta kun se kerran on hajonnut, ei siihen enää ole paluuta.

Kun viattomuus loppuu alkaa todellisuus. Tämä on nyt eikä kukaan tiedä mitä huominen tuo. Tiedän vain, että nykyinen lupaukseni pitää.