Kaapin paikka.

Osat ovat vaihtuneet. Nyt nämä neliöt ovat minun - miehen neliöt ovat Tampereella.
"Tästälähin sulla ei oo mitään sanomista siitä, miten mulla hoidetaan asiat"

No, jos tälle linjalle lähdetään.

Sisustusinto iski pitkään ajelehtineeseen kuin tauti; mainoslehdet pyörivät käsissä, värit, materiaalit ja kuosit täyttävät hiljaisemmat hetket. Silti, vaikka töitäkin nyt on, ei elämäntilanteen muutos ole ehtinyt vielä pankkitilille saakka. Täytyy malttaa - kestää puutteellista sisustusta vielä kuukauden päivät. Sitten saa sohva tyynynsä, tyhjä kaappi uudet kuppinsa, loputkin tavarat omat paikkansa ja tarpeeton roina ansionsa mukaan. Siihen saakka eletään näiden ratkaisuiden keskellä. Eikä miehellä ole siihen mitään sanottavaa.

Tässä yksiössä kaapin paikka kuuluu vain minulle.

Kaksi yksiötä.

Elämä paiskoo: kesti vuoden, että pääsimme elämään yhdessä. Kolmen kuukauden jälkeen palaamme jälleen matkasuhteeseen: sain himoitsemani työn. Helsingistä.

Välillämme on jälleen satoja kilometrejä. Nyt ikävä tuntuu vain vieläkin suuremmalta, koska toisen päivittäiseen läsnäoloon ehti tottua. Eikä saavutetuista eduista mielellään luopuisi...

Kohiseva puhelinyhteys on nyt kosketuksen tilalla. Kuulen hänen huokauksensa kilometrien päästä - ja huokaan itsekin. Juna kulkee; nopeasti ja melko edullisestikin - joten jos ikävä tuntuu lannistavalta lähden yöksi Tampereelle. Jo ajatuksenakin se helpottaa!