Muistot.
Tämä teksti julkaistaan myös uusimmassa VB:ssa.
Muistot ovat säilyneet tuoreina. Vuodet laatikoissa ovat tehneet niistä vain terävämpiä. Ne tervehtivät kirjojen kansista, valokuvista, teksteistä ja kehyksistä. Ne muistuttavat kaikesta siitä, mitä olen matkan varrella ohittanut.
On ollut risteyksiä. On ollut valintoja, joiden ohi ei ole voinut mennä. Nuo valinnat kohtaan nyt pölyisistä laatikoista ja haalenneista papereista. Ja pysähdyn.
Haikeus on päällimmäinen tunne. Palaan takaisin noihin päiviin, niihin huoneisiin ja puhtaisiin tunteisiin. Silmät kirkkaina olimme matkalla kohti tulevaa, emmekä aavistaneet, mitä eteen vielä tulisikaan. Olimme optimistisia, ennakkoluulottomia ja voimamme tunnossa. Aika myös kultaa muistot…
Ikävä. Noihin päiviin on ikävä – mutta nykyisyydestä en myöskään halua luopua. Tunne on riipaiseva, kun ei tiedä mitä ajatella. Yhtäällä tiedän, että ne vaikeimmat valinnat oli tuolloin tehtävä. Ja että ne valinnat, jotka silloin tein, oli tehtävä juuri niin. Muuta tietä ei yksinkertaisesti ollut. Silti tämä ikävä valtaa. Se tulee tuoksuna nenään, valokuvana eteen ja pehmeäksi kuluneena kirjana käteen. Se on elettyä elämää, omaa, henkilökohtaista historiaani.
Nykyisyys on tässä, käsillä. Se on aurinkona iholla ja tuulena hiuksissa. Se on viestinä kännykässä ja äänenä korvassa. Kaikki nämä muistot, pölyntuoksuiset laatikot, ovat sirpaleita niistä osista, joista minut on rakennettu. Ilman noita kivisiä risteyksiä olisin varmasti tällä hetkellä aivan jossain muualla. Eikä näitä laatikoita ehkä olisi – olisi toinen historia, jota lukea.
Olen jälleen risteyksessä. Nämä laatikot on nyt purettava, että pääsen eteenpäin. Kaikki kulunut ja rikkinäinen on heitettävä pois. On tehtävä tilaa uudelle. Muistoista ei onneksi sentään tarvitse luopua. Järjestän ne vain uudelleen, uuteen laatikkoon ja pistän talteen.
Tulevaisuuden varalle.
***
Muistot ovat säilyneet tuoreina. Vuodet laatikoissa ovat tehneet niistä vain terävämpiä. Ne tervehtivät kirjojen kansista, valokuvista, teksteistä ja kehyksistä. Ne muistuttavat kaikesta siitä, mitä olen matkan varrella ohittanut.
On ollut risteyksiä. On ollut valintoja, joiden ohi ei ole voinut mennä. Nuo valinnat kohtaan nyt pölyisistä laatikoista ja haalenneista papereista. Ja pysähdyn.
Haikeus on päällimmäinen tunne. Palaan takaisin noihin päiviin, niihin huoneisiin ja puhtaisiin tunteisiin. Silmät kirkkaina olimme matkalla kohti tulevaa, emmekä aavistaneet, mitä eteen vielä tulisikaan. Olimme optimistisia, ennakkoluulottomia ja voimamme tunnossa. Aika myös kultaa muistot…
Ikävä. Noihin päiviin on ikävä – mutta nykyisyydestä en myöskään halua luopua. Tunne on riipaiseva, kun ei tiedä mitä ajatella. Yhtäällä tiedän, että ne vaikeimmat valinnat oli tuolloin tehtävä. Ja että ne valinnat, jotka silloin tein, oli tehtävä juuri niin. Muuta tietä ei yksinkertaisesti ollut. Silti tämä ikävä valtaa. Se tulee tuoksuna nenään, valokuvana eteen ja pehmeäksi kuluneena kirjana käteen. Se on elettyä elämää, omaa, henkilökohtaista historiaani.
Nykyisyys on tässä, käsillä. Se on aurinkona iholla ja tuulena hiuksissa. Se on viestinä kännykässä ja äänenä korvassa. Kaikki nämä muistot, pölyntuoksuiset laatikot, ovat sirpaleita niistä osista, joista minut on rakennettu. Ilman noita kivisiä risteyksiä olisin varmasti tällä hetkellä aivan jossain muualla. Eikä näitä laatikoita ehkä olisi – olisi toinen historia, jota lukea.
Olen jälleen risteyksessä. Nämä laatikot on nyt purettava, että pääsen eteenpäin. Kaikki kulunut ja rikkinäinen on heitettävä pois. On tehtävä tilaa uudelle. Muistoista ei onneksi sentään tarvitse luopua. Järjestän ne vain uudelleen, uuteen laatikkoon ja pistän talteen.
Tulevaisuuden varalle.
posted by Vilma | 14:53
|
0 comments
