Lupaus.

Hän tulee tasaisin väliajoin vastaan. Unissa. Korteissa. Pölyisissä tavaroissa. Kultaantuneissa muistoissa.

Tunnen surun kirvelevän silmänurkassa; tämän minä hylkäsin. Hänet minä hajotin. Kalenteri huokuu ensimmäisen vuoden rakastumisen riemua. Seuraava vie tarinaa eteenpäin kohti väistämätöntä - ja lopulta sivuilta löytyy myös Toinen. Toisen parista sanasta, pienestä katseesta sain alkuvauhdin kierteeseen, jonka lopuksi hajotin ensirakkauteni maailman.

Hän oli paras ystäväni elämäni hauraina vuosina. Hänen kanssaan kasvoin teinistä nuoreksi aikuiseksi. Hänen kanssaan opettelin aikuisuuden alkeet. Ja koko tuon ajan Hän rakasti minua. Pyytettömästi.

Yön huuruinen ajatus. Yhteinen ajattelematon päätös. Ikuisen rakkauden idylli oli karilla, eikä suhteen peruskivistä ollut enää jäljellä tarpeeksi pitämään edes kulissia yllä. Hetkittäin olin heikko - mutta yleensä vahvempi kuin olisin voinut uskoa. Yksin en vain pystynyt - eikä Hän nähnyt kokemaani hätää. Hän ei uskonut tilanteen vakavuutta. Lopulta olin umpikujassa. Ei ollut vaihtoehtoja. Oli pakko särkeä Hänenkin maailmansa - omanihan oli jo säpäleinä.

Tuosta tuhkasta ja kivusta olen noussut. Kasvanut vahvemmaksi. Tässä uudessa rakkaudessa tiedän, ettei pari sanaa tai pieni katse tätä enää pysty hajottamaan. Silti menneisyys saa minut huokaamaan. Nojaan laatikon kanteen ja tunnen palan kurkussani. Kaikkea tuota on ikävä - mennyttä viatonta rakkautta. Mutta kun se kerran on hajonnut, ei siihen enää ole paluuta.

Kun viattomuus loppuu alkaa todellisuus. Tämä on nyt eikä kukaan tiedä mitä huominen tuo. Tiedän vain, että nykyinen lupaukseni pitää.