Matkalla.

"Hyvät matkustajat. Tämä on pikajuna 782 Ouluun. Pysähdyspaikkojamme ovat..."

Matelemme kohti Pasilaa. Sen jälkeen tulevat vielä Tikkurila, Riihimäki, Hämeenlinna, Toijala ja Lempäälä. Penkkiäkään ei enää kehtaa kallistaa - olin sen verran myöhään paikalla, että kilo-keisari oli ehtinyt ahtaa itsensä takanani sijaitsevaan penkkiin. Matkustetaan sitten suoraselkäisesti.

Matkanvarren maisemat ovat tuttuja. Soitin suoltaa korviin tuttua musiikkia. Tämä matkailu ei enää avarra; se on tehtävänsä jo tehnyt pitkä aika sitten. Hienhajuinen vanhus istuu kumarassa viereisellä penkillä ja puristaa kulunutta laukkuaan. Vanhat silmät seuraavat ohi vilisevää maisemaa kiinnostuneina. Suljen omani. Nämä nuoremmat eivät enää jaksa noita moneen kertaan vilisseitä puita ja vaitonaisia hiekkatienpätkiä.

Havahdun tuttuun ääneen: "... vi anländer om en stund till Tavastehus..." Vanhuskin on antanut unelle vallan. Meneehän se matka näin mukavammin. Niskani on tosin ehtinyt vinoutua tästä lepohetkestä. Huokaan ja uppoudun kirjaan.

Kaikesta huolimatta matka ei ole raskas. Se on osa tätä elämää, johon olemme tarttuneet. Se on ehto sille, että olemme yhdessä. Se on vain matka yhteisen kotimme huoneesta toiseen: toistasataa kilometriä eteisestä makuuhuoneeseen.

Se on pitkä matka.