Siistiä.

Mies on siivonnut. Lattia ei enää peity viimeisen kolmen viikon lehtiin ja vessan ovi aukeaa ilman sen alle tumppautuneiden erinäisten vaatekappaleiden aiheuttamaa kitkaa. Tiskiallaskin on vapautettu tiskivuoren alta ja se lähes hohtaa keittiön kelmeän plafondin valossa.

"You missed a spot..." meinaan sanoa, kun huomaan pöydän alle unohtuneen mehulasin. Olen kuitenkin hiljaa ylpeä hänestä. Hän on kuitenkin raivannut minulle taas tilaa, vaikka nimeni on ovessa ja osa omaisuudestani yhä häiritsemässä kaappinsa rauhaa. Mitä sitten, vaikka hetken päästä poiminkin yksinäisen sukkamytyn sohvan välistä. Mitä sitten, vaikkei hän ole ehtinytkään pestä lattiaa. Eikä se haittaa, vaikkei kirjojen päälle pehmeänä laskeutuva pöly häiritsekään hänen miehistä silmäänsä.

Siisteyttä on kuitenkin monentasoista. Oma asuntoni, yksiöni neliöt, ovat jälleen päässeet vallattoman villiin tilaan. Ahdistaahan se.

Minua.

Mies puolestaan ei edes huomaa, olenko imuroinut tai pyyhkinyt kylpyhuoneen hyllyjä. Siksi hän varmaan minua kestääkin?