Kolmas.

Mies kertoo sen itse. Ensin kierrellen, vaikeana; myöhemmin katuvana ja nöyränä.

Puolituntematon tyttö sammui hänen sänkyynsä jatkoilla. Aamuyöllä, umpihumalassa, kädet olivat alkaneet käydä. Lopulta kaikki oli käyty ja nähty. Herätessä alla on sotkuinen vuode, vieressä yhä puolituntematon tyttö.

Ja vaikken olisi välttämättä koskaan saanut tietää, hän kertoo.

Sanojen voimasta silmissä pimenee. En saa henkeä. En tiedä mitä ajatella. En jaksa puhua - ainakaan miehelle. En nyt. En tässä hetkessä. Kaikin voimin taistelen itseni ystävän kanssa lounaalle, ja turvallisessa seurassa annan patojen murtua. Sanat ovat silti yhä hukassa. Ruoka ei maistu ja mahaan sattuu.

Illalle sovittu kahvittelu tyttöjen kesken sai uuden luonteen. Täysin lamaantuneen työpäivän jälkeen pääsen tuulettamaan kehälle juuttunutta ajatustani. Jostain pimeyden keskeltä alkaa hiljalleen löytyä valoa - elämä kyllä vielä voittaa. Myöhemmin.

Illalla mies tulee käymään. Sateen kastelema, hiljainen mies odottaa sohvalla kun pääsen kotiin. Välttelen katsetta. Pidän etäisyyttä. En tiedä mitä sanoa! Sana kerrallaan alamme avata kaikkea tätä.
Miten?
Miksi?
.
.
.

Kaiken alla toivoin koko ajan, että hän ottaisi syliin ja kuiskaisi: "Me selvitään kyllä".

Suhteeseemme on tunkeuduttu. Paikkaani on kajottu. Vaikka pääsimmekin saman peiton alle, niin vie vielä pitkään ennenkuin olemme jälleen täysin kaksin.
Jommassa kummassa yksiössä.

Ikävä.

Siitä on pian vuosi. Kun olimme kaksin yksiössämme, aloittelimme avoliiton arkea. Nyt onkin kaksi yksiötä, välimatkaa 150km ja puhelinlaskussa paljon numeroita. Suhde on silti hengissä, toimii ja voi hyvin. Ikävä on kuitenkin koko ajan - eikä siihen koskaan totu.

Suhde näin elettynä, kahdessa kaupungissa, kahdessa yksiössä - on monimutkainen. Kaikkea on kaksi - kuin muistuttaen, että niinhän meitäkin on - vaikka olisimmekin puheissa yksikkö, niin käytännössä meitä on se kaksi. Minä täällä, mies siellä.

Moni asia olisi helpompi, jos jokainen ilta olisi yhteinen ja aamut voisi jakaa. Voisi välillä myös elää sitä omaa arkeaan, kun tietäisi, että illalla kuitenkin istahdettaisiin samaan sohvaan. Nyt arki pyörii omillaan ja viikonloput on pyhitetty yhteisiksi. Jos viikonloppuna tarjoutuisikin tilaisuus lähteä tyttöjen kanssa humputtelemaan tai vastavuoroisesti jätkäporukalla vaan jonnekin, niin menetettyjen minuuttien hinta tuntuu nousevan melko korkeaksi.
Toisella puolella on tietysti se, että viikolla saamme aivan rauhassa viettää omaa aikaamme, mennä ja tulla miten sattuu. Illalla puhelimessa sitten huokailemme kilpaa ja koitamme vetää toista oman arkemme juttuihin mukaan.

Onneksi tämä ei kuitenkaan ole ikuista. Tulevaisuudessa siintää jo mahdollinen hetki, jolloin voimme kumpikin kirjoittaa kotiosoitteemme samoin merkein. Sitten olemme toivottavasti kuitenkin jo kaksin vähintään kaksiossamme.