Murheen alho.

Iso paha maailma kiusaa. Olo on mitätön, eikä tee mieli puhua. Olla vain, piehtaroida kaikessa tässä kurjuudessa; kun ei musta ole mihinkään...

Mies tulee viereen. Huomaa että jotain on vialla, muttei kysy. Halaa vain. Ottaa syliin ja rutistaa. Kyynel tekee miehen paitaan läikän. Tässä on kuitenkin hyvä olla. Maailma jää johonkin kauas - eikä edes ole niin paha enää.

"Jaetaan ilot ja kaksinkertaistetaan surut" mies sanoo "... eiku... toisinpäin!" Eihän tälle voi kuin hymyillä. Nauran kyyneleiden läpi, ja maailma näkyy taas väreissä. Yksi osa hajoaa - odotetusti - mutta muut osat kantavat. Vahvimpana niistä on tämä syli, johon saan paeta kun elämä kiusaa. Aivan omana itsenäni.

Kiire.

Kiire, taas. Mies seisoo ovella takki päälllä, itsellä olisi vielä muutama asia toimitettavana ennen kotoa lähtöä. Kiire.

Kenkiä jalkaan vetäessä pyykkiteline tökkää vastaan, toisella puolella sohva ja sillä asuvat sata paritonta sukkaa. Pölypallerot tuijottavat syyttävästi jalan vieressä. Miehinen mielenosoitus seisoo ovella. Kiire.

Kiireessä päässä kuuluu terävä naks. Pinna katkeaa. Yritän vielä saada käsilaukun mukaan, mutta sen mukana tulee pölyä, roskaa ja vaatekappaleita. Rauhallinen lähtö kotoa on mahdottomuus. Vastamielenosoituksellisesti paiskaan kassiini takertuneet tavarat luettujen sanomalehtien vuoraamalle lattialle ja kaadan pyykkitelineen. Kiire vie ulos, tähän läävään en nyt pysty jäämään.

Riitahan siitä tulee. Rakentavuus on lauseistani kaukana. Harmittaa niin paljon, ettei kyyneleet ole kaukana. Olenhan sanonut, et vain ole kuunnellut. Itse et ole. Olenpas. Enpäs. Olenpas... aikuinenko? Sekin voi hetkittäin ottaa päähän: "käyttäytykää nyt kunnolla, aikuiset ihmiset!" - ja aikuinenko ei saa koskaan menettää malttiaan? Aikuinenko ei voi koskaan kunnolla hermostua, vaikka koko maailmaan, jos siltä tuntuu? Jos näin on, en tule koskaan aikuistumaan. Paljon nielen ja kestän, mutten määräänsä enempää kuitenkaan.

Puolet sotkusta ja kaaoksesta on tietenkin omaa aikaansaannostani. Kiireestä kotiuduttuamme olemme sovussa - ja vakituisesta siivouspäivästä on sovittu. Rakentavasti.

Unen rajamailla

Ääni tekee uneen reiän. Aluksi vain pienen, josta kasvaa heräämiseen tarvittava tyhjyys. Kellon heijastus seinällä näyttää minuutteja vaille viisi.

Painan silmät takaisin kiinni ja maanittelen unenpäätä takaisin. Ei flunssaista miestä viitsi herättää oman ääniherkkyyden takia. Loistava asento löytyy - ja ääni käynnistyy uudelleen. Varovainen pukkaus kylkeen, kevyt silitys käsivarrella; ääni loppuu, mutta vain hetkiksi. Liian lyhyiksi hetkiksi, jotta ehtisin haroa kadonneen unen takaisin silmilleni.

Kellon heijastus lähenee puolta kuutta, kun viitsin. Mies niistää, kuuliaisesti, ja toimittaa Nasolinit matkalleen. Nukahtaa. Aluksi äänen kanssa, mutta hiljenee pian. Uni saapuu harmista huolimatta. Jollen olisi näin uninen, niin häpeäisin. Nyt vain nukun.